Jari Tervo:

Helsingin epäkohtia
Mannerheimintiellä tunnen olevani kaupungissa

Kuva © Matti Tirri

• Mannerheimintiellä tunnen olevani kaupungissa.
• Då jag står vid Mannerheimvägen känner jag att jag är i staden.
• In Mannerheimintie I feel like being in a City.

Vihaan tunikoita. Myös Helsingin liikenne oli järjestetty niin sekavasti, että siihen oli pakko yrittää tolkkua liikennevaloilla. Rovaniemellä ei niitä tarvittu. Siellä osattiin liikennesäännöt.

Katua ei saanut Helsingissä ylittää silloin, kun autoja ei tullut, mikä olisi ollut luontevaa, vaan piti odottaa, että autoja tuli. Sitten piti odottaa niitten pysähtymistä. Mitään takeita siitä ei ollut. Autoja ajettiin huolettomasti, yhdellä kädellä noin vaan ja sinne tänne katseltiin.

Autojen seassa kulki kahden kivettyneen maalaisen vartioimalta asemalta karanneita junia, ilman veturia. Ne tulivat yllättävistä suunnista, kummallisesti kolisten. Tennari meni kiskojen rakoon. Ellei se olisi irronnut, minun päälleni olisi ajettu. Kävin niin lähellä kuolemaa. Vanhat ihmiset polttivat joutilaina tupakkaa puistonpenkeillä, ja muut ihmiset näyttivät hirveän itsevarmoilta. Mitään syytä siihen ei ollut.

Aurinko paistoi väärin.

Kaikilla oli kiire, vaikka meillä oli kesäloma. Minä olin kohta yhdeksän ja puoli vuotta vanha, koska oli vuosi 1968. Olin ensimmäistä kertaa Helsingissä. Sisko oli vähän päälle viisi, joten se kävi ensimmäistä kertaa Helsingissä nuorempana kuin minä. Se ei ollut vielä huomannut sitä. Varmasti se kyllä kohta tajuaisi. Se väsyi nopeasti, mutta se sai mankua sen vuoksi, minä en. Minä olin jo iso poika. Kun tuli puheeksi myöhään valvominen, minä olin vielä pieni poika.

Koskaan en ollut siltä väliltä.

Kampinkadulla sisäpihalla oli retkeilymaja. Siksi sitä sanottiin, vaikka se oli kerrostalo. Ei se edes yrittänyt käydä hotellista, joita olin nähnyt televisiossa. Hämmästytti kovasti, kun aamulla sai syödä samaan laskuun, johon toivoin isälläni olevan rahaa. Samaan laskuun syöminen ei vaikuttanut reilulta. Yritin syödä vähän, mutta epäonnistuin. Sen vuoksi omatuntoni meni huonoksi.

Talot olivat korkeita. Me asuimme Rovaniemellä viisikerroksisessa kerrostalossa, mutta nämä olivat korkeampia. Sitä paitsi meidän talomme oli asuintalo, Helsingissä myös keskustan kauppatalot olivat korkeita. Rovaniemellä ne olivat lättänöitä. Kauempaa näytti siltä että niihin pitää mennä kumartumalla. Ne eivät herättäneet tunteita. Niitä ei ehditty rakentaa korkeiksi, kun ne piti saada hyrysysyä pystyyn saksalaisten polttamien tilalle.

Korkeissa helsinkiläisissä taloissa oli se huono puoli, että kun jalkakäytävältä yritti katsoa sen huipulle, ei nähnyt. Piti mennä kauemmas. Silloin oli jo kadulla leikkimässä hengellään. Monta kertaa minulle siitä sanottiin.

Asematunneli kiihotti.

Isot pojat Rovaniemellä olivat kertoneet, että se sijaitsi maan alla. Niin ne tunnelit. Mutta tässä tunnelissa juotiin viinaa ja lyötiin ohikulkijaa puukolla. Jos vähänkään lykästi. Jännitti mennä sinne. Pidin toista olkapäätä koholla, jos siihen ystävällisesti pistettäisiin. Olkapäähän haavoittuminen näytti sarjoissa hienolta. Petyin pahoin, kun minua ei puukotettu, ei edes yritetty. Olimme sattuneet Helsinkiin juoppojen ja puukkomiesten vapaapäivänä. Pikkusiskoakaan ei puukotettu, vaikka yleensä sillä oli satumainen säkä.

Korkeasaaressa taas oli kaikkien eläinten vapaapäivä. Ne olivat varmaan menneet jumalanpalvelukseen. Häkit olivat tyhjät, mutta haisivat silti pahalle. Isot pojat olivat pyytäneet minua kiinnittämään huomioni siihen, mitä apinat tekevät. Näkemättä se jäi.

Tunnelin kahvila oli ympyrä. Rovaniemellä ei tällaista olisi keksitty. Katossa oli suuntaviittoja. Niissä kerrottiin, miten monta tuhatta kilometriä oli linnuntietä Tokioon, Pariisiin ja muihin maailman metropoleihin. Mietin millainen lintu lentää maan alla.

Isä toi meidän tilauksemme pöytään, sätti hintoja, henkilökuntaa, tilaussysteemiä ja nyky-yhteiskuntaa. Sain vaikutelman, että kassalla piti maksaa ennen kuin tiesi mitä tilaa. Helsinkiin piti syntyä ennen kuin sai tilattua kahvin ja limpsaa ja viinereitä ilman kahakkaa.

Kaikilla kassatytöillä oli Helsingissä kovasti meikkiä. Ne katsoivat puoli metriä ohi, vaikka siellä puolen metrin päässä ei tapahtunut mitään. Kun minä katsoin siihen viereen puolen metrin päähän, niin kassatyttö katsoi silloin minua. Näin sen silmänurkastani. Kun taas käänsin pääni, se katsoi siihen puolen metrin päähän. Me olisimme voineet jatkaa sitä kauan. En tiedä kuinka kauan. En tiedä onko sitä mitenkään kielloin rajoitettu.

Tunnelikahvilan vieressä oli levy- ja julistekauppa. Se oli reissuni kohokohta. Minulle ostettiin sieltä Che Guevaran juliste. Hän katsoi siinä kaukaisuuteen, urotekoihin valmiina. Kannatin vallankumousta. Kasvatettiin musta parta, puettiin päälle retkivaatteet ja lähdettiin vuorille soittamaan kitaraa. Hieman huolestutti, kun Suomessa ei ollut vuoria. Tuntureita ja vaaroja oli, kotona yhden vaaran nimi oli Ounasvaara. Sen parhaaseen paikkaan oli rakennettu hyppyrimäki, minkä pelkäsin saattavan vaikeuttaa vallankumousta.

En osannut laulaa, mutta olin päättänyt opetella soittamaan kitaraa. Mieluiten olisin tukkaa heittäen vinguttanut sähkökitaraa, mutta aavistelin vallankumousoloissa sähköä tarvittavan muuhun. Mustan parran kasvattamisen tiesin minun väreilläni olevan vaikeaa.

Kun lähdimme Ariadne-laivalla Helsingistä Tukholmaan, tiesin vihaavani tunikoita. Laiva oli vanha ja se poistettiin pian meidän reissumme jälkeen liikenteestä.

Katselin laivan kannelta Helsingin taloja ja mietin, millä ihmeen tavalla ne poikkesivat Rovaniemen taloista, muutenkin kuin korkeudeltaan.

Se selvisi kymmenen vuotta myöhemmin.

Tuoreena ylioppilaana tulin Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta ja filosofiaa. Muut aineet vaikuttivat liian käytännöllisiltä.

Helsingin talot olivat vanhoja, mutta sisältä uusia. Satavuotias talo oli sisältä valoisa ja täynnä piipittäviä laitteita, vaikka ulkoa se oli paksua kiveä, johon oli hakattu koristeita. Kesti koko ensimmäisen opiskelijasyksyn tottua siihen.

Pitempään kesti tottua Helsingin murteeseen, slangiin.

Se riipi korvaa, kuulosti pollealta. Hesalainen tuntui aina saavuttaneen jotain, vaikka se vasta puhui murrettaan. Kun join ensimmäisiä oluita Vanhan kuppilassa, eräs seurueen liuhakkeista nousi ylös, kertoi lähtevänsä, mutta lupasi: "Mä tuun back."

Mitä kieltä se oli? Jos se oli kieltä? Olin ratketa pilkkaamaan, mutta kaikki muut pöytäseurueen jäsenet näyttivät pitävän ilmoitusta asiallisena ja luontevana.

Vannotin itseäni olemaan koskaan tulematta back.

Rovaniemellä stadin slangia pidetään osoituksena hesalaisten mahtailunhalusta. Se kuulostaa siltä. Ei se sitä tietenkään ole. Kai.

Yömyöhällä Karjapohjolan nakkikioskilla Rovaniemellä varma tapa saada turpaansa oli puhua stadia. Aina ei tarvinnut olla edes myöhä. Kiltti luonne ei pelastanut. Ei sekään, että vältti "snagaria", "fyffeä" tai "himaa". Nuotti riitti. Se oli epäoikeudenmukaista hesalaisia turisteja kohtaan. Mutta minä ymmärsin sen.

Rovaniemellä puhutaan mie- ja siekieltä, mutta ei hoon päältä. Kun miekuttelin ja siekuttelin Hesassa ensimmäisenä opiskelijasyksynä, minua pidettiin Karjalan poikana. Väsyin korjaamaan loukkaavaa virhettä ja ryhdyin mäkättämään ja säkättämään. Opettelin sen niin hyvin, että kun tulin jouluksi kotiin pohjoiseen, se pysyi kielessäni pari päivää. Sen aikana minulle tiuhaan huomauteltiin siitä eikä kehuvaan sävyyn. Mie palasi. Sitten Hesassa kesti taas jonkin aikaa päästä siitä irti. Tätä tein kymmenen vuotta.

Nykyisin, kun lähden tilaisuudesta, lähden himaan. Sitä teettää parinkymmenen vuoden asuminen pääkaupunkiseudulla. Mutta vieläkään, kun lähden kotoani, en ilmoita tulevani kohta back. Harvoin tulenkaan.

Toinen hätkähdyttävä kielellinen havainto Helsingissä oli ruotsin kieli. Sitä puhuttiin ihan estotta julkisilla paikoilla: "Det var hemskt kiva det." Rovaniemellä tietoni otettiin tyrmistyneesti vastaan. Ruotsinkieliset puhuivat lisäksi kieltään kovaan ääneen. Riikinruotsalaiset nuoret miehet tekevät niin ravintolassa vieläkin. Luultavasti kielen sisäinen logiikka vaatii sitä.

Suuntavaistoni on kehittymätön. Olemattomaksi sitä on luonnehdittu myös. Helsingissä sitä olisi tarvittu.

Osasin nousta bussiksi nimitettyyn linja-autoon Malminkartanossa (linja 45) ja jäädä pois päätepysäkillä Simonkentällä. Siltä näin jo rautatieaseman. Kävelin sen ohitse Kaivokatua Mikonkadulle ja siltä Hallituskadulle, jonka varrella sijaitsi Porthania. Siellä luennoitiin.

Parinkymmenen metrin päässä siitä sijaitsi yliopiston päärakennus. Sielläkin luennoitiin. Kun päärakennuksen kahvilan tupakkahuoneesta poistui Aleksanterinkadulle ja käveli sitä pitkin kymmenen minuuttia, niin saapui Vanhan Kuppilaan. Sieltä poistuin Mannerheimintielle, jonka sijainnin tiesin ja tunsin olevani turvassa.

Tämän reitin osasin. Jos harhauduin toisille teille, olin pulassa. En tiennyt muitten bussilinjojen reittejä, enkä raitiovaunujen. Piti kävellä pitkiä matkoja ja katsella ympärilleen tarkkaavaisesti, jos jonkin talon takaa putkahtaisi esiin rautatieasema tai tuttu pätkä Mannerheimintietä.

Joskus putkahti. Usein ei. Silloin piti ottaa taksi. Kerran ajoin taksilla ravintola Fenniasta rautatieasemalle. Nyt se kuulostaa huvittavalta. Runsas taksimatkustelu ja opintolainalla eläminen on vaikea yhtälö. En saanut sitä ratkaistua.

Pitkälle iloiselle 90-luvulle piti elää Helsingissä ennen kuin aloin kutsua sitä kotikaupungikseni. Pian sen jälkeen muutimme Espooseen. Sitä en osaa vielä kutsua kodikseni. Moni ei kutsu sitä edes kaupungiksi.

Kun kerron lähteväni Espoon Olarista kaupungille, niin se tarkoittaa Helsinkiä. Kun olen Mannerheimintiellä, tunnen olevani kaupungissa, ja kun pääsen Forumin kohdalle, muistan hehkuvan kuuman kesäisen päivän vuodelta 1968, kun äidilleni etsittiin sieltäkin tuntikausia riivattua tunikaa.

Se oli muotia.

Sisällys | sivun alkuun