Maan alle

Helsingin väkiluku on ylittänyt nyt 550 000.
Itse asiassa sen pitäisi olla jo 700 000, sillä vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa kaupungin väkinikkarit uskoivat Helsingin liki rajattomaan kasvuun. Ennustaminen on vaikeata. Varsinkin1960-luvulla väestömäärä kasvoi kohisten, ja kaupunki laski saavuttavansa 700 000 asukkaan rajan jo vuoden 1980 alkupuolella.

Mutta asuntoja ei riittänyt kaikille, ja konttorit alkoivat vallata etenkin kantakaupungin huoneistoja. Väki alkoi valua naapurikuntiin. Se huomattiin, ja väestötavoitetta alennettiin sadalla tuhannella. Korkeimmillaan Helsingin väestömäärä oli tuolloin vuonna 1969 eli 525 600 asukasta. Tästä alkoi yli kymmenen vuotta kestänyt lasku, ja alimmillaan väkiluku oli vuonna 1981 eli vajaat 483 000 asukasta.

Tulevaisuutta varten kaupungilla on olemassa kaksi versiota, nopean kasvun ja hitaan kasvun arviot. Väestö yhä lisääntyy. Vuosina 2010–2020 kaupungissa olisi 565 000 asukasta. Nopean kasvun ennuste antaisi 15 000 asukasta enemmän. Ennusteiden toteutumisen esteinä ovat yhä vanhat tutut pullonkaulat, asuntotuotanto ja muuttotappiot.

Väestönkasvuennusteet olivat osasyynä siihen, että Helsinki ryhtyi kaavailemaan lisäalueiden hankkimista, metroliikennettä ja muita liikenneratkaisuja.

Voidaan ehkä sanoa, että ne saivat metrohankkeen alkuun, koska valtuusto uskoi ennusteisiin ja päätti metrosta niiden pohjalta. Myös kuntarajan muutoksia harkittiin ja tutkittiin, mutta niistä kuitenkin luovuttiin. Niin ikään suurisuuntainen asuntotuotanto käynnistyi. Viime vuosikymmenien uusimmat asuinalueet sijoittuivat Katajanokalle, Itä- ja Länsi-Pasilaan, Ruoholahteen ja Pikku-Huopalahteen. Lisäksi Helsingin itäisiä alueita on rakennettu tiiviisti ja saatu tilaa asunnoille mm. öljysäiliöiltä ja meren rantamilta.

Helsingille oli suuri onni, että se sai hankituksi Vuosaaren itselleen vuoden 1966 alusta. Edellinen alueliitos vuonna 1946 nosti Helsingin väkilukua kertaheitolla 51 000:lla. Vuosaari ei lisännyt kaupungin asukasmäärää nimeksikään. Vuosaari oli tarkoitettu käytettäväksi lähinnä teollisuusalueena. Aikojen kuluessa Vuosaareen esitettiin meriveden suolanpoistolaitosta, hiili-, öljy- ja kappaletavarasatamaa, jätevedenpuhdistamoa ja jopa atomivoimalaa. Nyt Vuosaari on varattu virkistykseen, asunnoille sekä osa satamalle.

Helsinki ihmettelee vieläkin, kuinka Vantaa hennoi luopua Vuosaaresta. Historia osoittaa, että muuallakin on luovutettu aarteita ja pilkkahinnalla. Intiaanit myivät aikoinaan New Yorkin keskustan valkonaamoille, ja Venäjä luopui 1867 Alaskasta amerikkalaisten hyväksi. Vantaan vaakunassa on yhä lohenpyrstö, ja lohi saattaa uidakin Vantaajoessa. Merta Vantaalla ei ole, vain vähäinen osa Porvarinlahden kaislikkoa.

Väyläkatastrofi uhkana
Helsingin väkiluvun hurjaan nousuun pohjautuvan Smith-Polvisen laatiman liikennesuunnitelman mukaan Helsingissä olisi tarvittu kuusi moottoritietä ja kymmenen moottorikatua vuoteen 2000 mennessä. Suunnitelma jopa viehätti päättäjiä jonkin aikaa, mutta sitten sen hurjuus ja pelottavuus tajuttiin ja puheet lopetettiin. Sen toteuttaminen olisi vaatinut kaupunkikorttelien repimistä, siltoja, viadukteja ja ramppeja jopa meren päälle.

Metron rakentamispäätös tehtiin toukokuussa 1969.
Tarkoituksena oli, että metroliikenne keskustan ja Puotinharjun välillä alkaisi vuoden 1977 alusta. Virallisesti metro aloitti liikennöinnin vasta runsaat viisi vuotta myöhemmin eli elokuussa 1982.

Metron kannatus valtuutettujen keskuudessa jakaantui aluksi kutakuinkin niin, että porvarit vastustivat, ja vasemmisto ajoi hanketta eteenpäin. Asiaan liittyi myös henkilökysymyksiä. Niinpä metron kannattajaksi tunnusteltu liberaali Teuvo Aura valittiin Helsingin kaupunginjohtajaksi eikä kokoomuksen Raimo Ilaskivi, jonka aika tuli myöhemmin.

Edesmennyt valtuutettu Janne Hakulinen heitteli valtuustossa karjuvalla äänellään herjoja metron vastustajille ja yritti houkutella epäileviä metrohankkeelle myötämieliseksi: "Metro on kuin viina; vaikeinta on ensimmäisen pullollisen nauttiminen".
Yksi metron päävastustajista Panu Toivonen paasasi suuressa joukkoliikennekokouksessa, että Helsinki vielä itkee metron vuoksi. Nyt voidaan todeta, että oikeampaan osui Kaj Grundström joka povasi näin: "Illan kiihkeimmät metronvastustajat muuttuvat metron avajaisjunan hymyileviksi kaupunginisiksi salamavalojen imartelevassa loisteessa."

Tänään metro herättää pelkästään myönteisiä tuntoja. Ajan myötä metron vastustajiksi jäivät vain muutamat yksityisajattelijat, sillä varsin pian metropäätöksen jälkeen metron kannattajat olivat valtaenemmistönä. Ylimmät virkamiehet ja johtopoliitikot joutuivat kuitenkin kehään. Tätä ydinjoukkoa pahat kielet kutsuivat metromafiaksi. Nimitys ei ollutkaan aivan tuulesta temmattu, sillä metron rakennusaikana tapahtui kaikenlaista, ja asioita salailtiin.

Metro poiki oikeusjuttuja
Ajan myötä Helsingin metrotoimistosta tuli jonkinlainen vuorenpeikon luola, jota vartioi toimitusjohtaja Unto Valtanen. Tietoja metrosta herui perin vaikeasti, ja koiranleuat sanoivatkin, ettei metron umpitunnelista kuulunut edes metronomin tikitystä. Metrotoimiston palveluksesta erosi suuri joukko virkamiehiä. Katoa ihmettelivät Helsingin tilintarkastajatkin; mikä oli syy kun joka viides lähti kävelemään.

Epäkohdat paljastuivat vähitellen. Metrotoimistoon liittyi epäselvyyksiä jopa lahjustenottoa – viimemainitusta seurasi vankilatuomio.

Metrojupakka laajeni luottamusmiehiin. Pidettiin erittäin pahana myös sitä, että ylipormestari Aura kumppaneineen salasi vuoden 1976 kesälomien aikana tehdyn metrovaunukaupan. Aura allekirjoitti 300 mmk:n vaununhankintasopimuksen Strömbergin ja Valmetin kanssa valtuuston tietämättä ja julkisti sen vasta valitusajan mentyä umpeen.
Aura oli ikään kuin pakon edessä maksuvelvoitteiden painaessa päälle. Aura teki sopimuksen ja käytti kassavaroja omin nokkineen valtuuston tietämättä. Voisi ehkä sanoa, että Aura uhrautui kuin aikanaan presidentti Ryti tämän solmiessa ns. Ribbentrop-sopimuksen sotakalusto- ja ruokapulan helpottamiseksi.

Nyt tiedetään sekin, että salaamisen taustalla oli pelko vaunutilausten suuntaamisesta Neuvostoliittoon, sillä asiassa pelättiin vankkoja painostajia. Itäkalustoon ei luotettu.

Syytteitäkin metron tiimoilta tuli, mutta ne hylättiin. Jopa kaupungin hallinto kaupunginjohtaja Raimo Ilaskiveä ja entistä kaupunginvaltuuston puheenjohtajaa ja metrotoimikunnan jäsentä Pentti Poukkaa myöten olivat moitittavina metron hallintovirheistä. Oikeudenkäynnit pidettiin näyttävästi Säätytalolla kuten aikanaan ns. sotasyyllisyysoikeudenkäyntikin.
Poukka totesikin oikeussalissa koko oikeudenkäynnin farssiksi: "Pitäisikö itkeä vai nauraa!"

Myyrä voitti "töpselinokan"
Metro oli alusta asti kansaa lähellä. Kun Helsinki päätti ottaa metron viralliseksi symboliksi paljolti possun kärsää nenäreikineen muistuttavan merkin, julisti Helsingin Sanomat metromerkkikilpailun, jonka voitti hellyttävä myyrä. Virallinen taho ei myyrää hyväksynyt, mutta ei myöhemmin myöskään "töpselinokkaa". Metroon opastaa nyt selkeä pelkkä M-kirjain.

Metrokaavailut herättivät liikennelaitoksessa sellaisia ajatuksia, että raitiovaunuliikenne joutaisi kaupungista lopettaa ja liikennöidä tulisi vain busseilla. Ratkaisuun asti esitys ei tullut, eikä nyt enää kukaan aseta raitiovaunuliikennettä kyseenalaiseksi. Päin vastoin, uusia linjoja suunnitellaan. Sen sijaan raitiovaunujen väristä yhä keskustellaan, onko vihreä liian tumma ja mihin uusista vaunuista on kadonnut keltainen väri. Kaupunginhallitus on kyllä vuosia sitten päättänyt äänin 8–7, että Helsingin raitiovaunujen tulee olla keltavihreitä.

Johdinautot sen sijaan ajoivat unholaan. Vaikka valtuusto päätti kolme kertaa säilyttää johdinautot ja tilata uusia johdinbusseja kymmenittäin, ei valtuuston tahtoa noudatettu. Virkamiehet voittivat tässä asiassa.

Purkamisinto hävitti liikaa
Varsinkin 1960-luku oli Helsingin keskustan vanhoille kivitaloille tuhoisaa aikaa. Lukuisia taloja purettiin ja tilalle rakennettiin uutta tehokkuutta silmällä pitäen. Arvotalojen säilyttämisestä ei edes puhuttu. Nyt on jäljellä enää parisataa kivitaloa, jotka on rakennettu ennen vuosisadan vaihdetta.

Kansaneduskunnan ensimmäinen kokouspaikka Heimolan talo Vuorikadun ja nykyisen Yliopistokadun kulmasta katosi, samoin Skohan valkea linna ja lystikäs Centralin talo Makkaratalon tieltä sekä vanha Kestikartanon rakennus Keskuskadulta. Esplanadin nykyinen Kämp on uusittu kulissi. Niin ikään Pohjoiselta Esplanadilta purettiin Kino-Palatsi, jonka paikalla seisoo Aallon piirtämä aneeminen kauppatalo. Sen sisällä on Akateeminen kirjakauppa. Espan päässä jököttää Uspenskin katedraalin kanssa ristiriidassa oleva valkoinen niin ikään Aallon suunnittelema toimistotalo, joka valtasi Huolintakeskuksen tiililinnan paikan.

Joskus suojelupäätös syntyy nopeasti. Esimerkkinä ovat Katajanokan pohjoisrannan makasiinit, joiden rauhoittamisesta kiistelivät niin valtio kuin Helsinkikin. Mutta kun löytyi ostaja ja kunnostaja, suojelukaava hyväksyttiin valtuustossakin mitä pikimmin. Nyt makasiinit elävät.

Vanhoista puutaloalueista säilyivät puu-Käpylä, puu-Vallila ja osia Ruoholahden villa-alueesta. Sen sijaan puu-Oulunkylään eivät suojeluaatokset yltäneet. Samoin lähes rappiolla ollutta puu-Pasilaa ei katsottu säilyttämisen arvoiseksi. Näin tällä ainutlaatuisella helsinkiläisellä kyläyhteisöllä ei ollut sen huonokuntoisuuden vuoksi säilymisen mahdollisuuttakaan.

Vähitellen säilyttämismentaliteetti alkoi saada Helsingissä niin paljon jalansijaa, että se alkoi häiritä eräitä tahoja. Sattuipa niinkin, että jotkut ottivat aloitteen omiin käsiinsä ja iskivät salaa yöllä. Näin kävi historialliselle ja rakennustaiteellisesti arvokkaalle Lars Sonckin piirtämälle Villa Baumgartnerille Kaivopuistossa. Se purettiin äkkiä niin, ettei kukaan ehtinyt reagoida. Kuka purkuluvan antoi, on yhä hämärän peitossa. Purkamisen jälkeen kiire loppui, ja tontti oli tyhjänä liki kymmenen vuotta. Nyt sillä sijaitsee Englannin lähetystö.

Keskustasuunnitelma – onko sitä?
Akateemikko Alvar Aalto suunnitteli Helsingille uutta keskustaa pariinkin otteeseen. Häntä ennen keskustan kanssa operoivat Saarinen, Jung, Kallio, Lindegren ja Kråkström. Saarisen ja Aallon keskustasuunnitelmat hyväksyttiin jopa valtuustossa, mutta niitä ei toteutettu yksittäistä Aallon luomusta, Finlandia-taloa, lukuunottamatta. Kun Aallon arkkitehtuurista on Helsingissä puhuttu, on nykyinen sukupolvi saanut kuulla pääosin tarinoita Finlandia-talon rappeutuneesta marmorikuoresta ja sen uusimisesta.

Yksi lähes suuruudenhullu keskustasuunnitelma Helsingissä on toteutunut: Ehrenströmin ja Engelin empire-kaupunginosa syntyi ennätysajassa tsaarin mahtikäskyllä, eikä nokankoputtamista asiassa ollut.

Sen sijaan nykyisin nokankoputtajia istuu joka oksalla. Viime vuosina punnittavana ovat olleet Alvar Aallon perillisten esitykset. Kampin-Töölönlahden aatekilpailu vuonna 1986 toi jälleen esille erilaisia suunnitelmia. Palkintolautakunta oli erimielinen, mutta päätti olla näennäisesti yksimielinen jakamalla kolme samanarvoista palkintoa.

Siis Kamppi rakennetaan tehokkaasti, mutta mitään sitovaa ja sinällään toteuttamiskelpoista keskustasuunnitelmaa Helsingissä ei ole. On vain suurpiirteisiä suunnitelmia. Suurpiirteisyyteen on jo totuttu, ja se on tavallaan ehkä hyvekin, antaahan se liikkumavaraa. Ei Aaltokaan mitään täsmäpoikia ollut kuten seuraavasta ohjeesta ilmenee: "Tämä Terassitori ei tietenkään ole mikään ehdoton välttämättömyys, mutta se on Helsingin kokonaisuuden kannalta melkein välttämätön." (Keskustasuunnitelma 30.12.1972).

Töölönlahden alue aiotaan rakentaa tontti tontilta. Aivan tarkkaan ei edes tiedetä, mitä milloinkin mihinkin rakennetaan. Joskus ilmoitetaan tontille tulevan hotelli, joskus taas jonkin viraston lisärakennus, toisiaan taas toimistotalo.

Näemme sen, että Kiasmalle löytyi paikka keskustaytimestä, samoin Sanoma Osakeyhtiön jäälinnalle ja tiedämme sen, että Arkadian puistikkoon nousee luultavimmin eduskunnan lisärakennus ja jonnekin makasiinien liepeille musiikkitalo. Hyvä niin.

Helsingin keskustan symbolina tulee säilymään Lasipalatsi. Se on sympaattinen hymyilevä rakennus, joka ei pelottele ketään ja joka on jo osoittautunut kaupunkilaisten keskuudessa erittäin suosituksi. Uusittuna vuoden täyttänyt Lasipalatsi on vetänyt jo kaksi miljoonaa kävijää, mikä on ylittänyt moninkertaisesti Helsingin odotukset. Ja Lasipalatsin naapurina elämän sitkeyden symbolina sinnittelee yhä vuosikymmeniä vanha piilipuu entisellä paikallaan uhmaten aikaa ja moottorisahamiehiä.

Puutkin ovat joskus kiusallisia. Forumin korttelia uusittaessa oli kaavassa maininta, että Mannerheimintiellä korttelin kohdalla on kaupunkikuvallisesti tärkeä puu. Lautakunta muutti kuitenkin tekstin ja poisti puun ilmaisulla, että siinä on "kaupunkikuvallisesti tärkeä puun paikka". Puun paikka siis yhä on, mutta ei puuta.

Seudullinen munaongelma
Ajan mittaan Helsinki naapurikuntineen havaitsi, että olisi monia sellaisia hankkeita, joita kunnat voisivat hoitaa yhdessä. Niinpä syntyi pääkaupunkiseudun yhteistyötoimikunta, sittemmin valtuuskunta (YTV). Kun YTV:llä ei pitkään aikaan ollut kovinkaan suuria valtuuksia, alkoi se turhautua. Laki on jo vuosia sitten kuitenkin pätevöittänyt sen toiminnan.

Mieleen on jäänyt lokkitaisto. Jokaisella kunnalla olivat riesana lokit, ja kunnat päättivätkin YTV:n kautta selvittää, miten lokkikantaa saataisiin pienennetyksi. Oikean hävitystavan löytäminen tuotti vaikeuksia. Ensimmäisenä tuskastui Vantaa, joka ilmoitti valitsevansa "lokkien kuolevuuden keinotekoisen lisäämisen", kuten se ilmoitti. Vantaan tappolinja toteutettiin haulikon avulla.

Muut kunnat valitsivat munien hävityslinjan. Syntyi kuitenkin seudullinen munaongelma, sillä munien hävitystapa ei tahtonut selvitä. YTV pohti, rikotaanko munat, puhkotaanko niihin reiät, ravistellaanko ne ns. tuhkamuniksi, värjätäänkö ne spraymaalilla vai vaihdetaanko pesiin aitojen munien paikalle puumunat. Puumunalinja oli aluksi voitolla, mutta sitten Espoo kyllästyi ja ilmoitti hoitavansa munaongelmansa itse.

YTV ja Helsinki aprikoivat, mihin kohtaan munaa reikä laitettaisiin, jos reikälinja valittaisiin; tehtäisiinkö se päähän vai sivulle. Operaation avulla estettiin 11 500 lokin syntyminen. Siis miten? Selvityksen mukaan "tuhoaminen tapahtui poistamalla munat pesän välittömään läheisyyteen, jolloin munat useimmiten rikkoutuivat".
Tämä tarkoitti sitä, että pesät potkittiin munineen päivineen taivaan tuuliin.

Nyt YTV on vankasti elämässä kiinni, vastaahan se jo mahtavista asioista, kuten mm. seudullisesta jätehuollosta ja seutuliikenteestä.

Järjestys se olla pitää
Helsinki on vastikään saanut jälleen uusitun järjestyssäännön, jollaisia kaupunginvaltuusto on hyväksynyt vuosien varrella tiheään. Ajat muuttuvat ja käytännöt sen mukaan. Järjestyssääntöjen käsittely on aina ollut valtuustossa hupaisaa, ja valtuutetut ovat olleet tosissaan innostuneita asiasta. Keskustelu on ollut sen mukaista. Joskus sääntöjä väljennettiin, joskus tiukennettiin tai kokonaan muutettiin.

1970-luvulla järjestyssääntö kielsi mm. tarpeettoman puuhunkiipeämisen. Joku valtuutettu todisteli, että kaamosstressin painaessa kaupunkilaisen on saatava kiivetä puuhun, jos hän haluaa, eikä kiipeäminen silloin ole tarpeetonta. Toinen taas aprikoi säännönlaatijoiden pelänneen, että Afrikasta tulvahtaa äkkiä Helsinkiin muiden siirtolaisten ohella myös apinoita, jotka valloittavat tuotapikaa Espan puut.

Kun Helsingissä oli saanut porata jäähän korkeintaan 15 sentin läpimittaisia avantoja, toimivat pilkkijät lainvastaisesti. Nimittäin yleisin käytössä oleva kaira teki jäähän tätä suuremman aukon. Niinpä Helsinki mukautui kairan sanelemaan aukkoon ja muutti järjestyssäännössään avannon suuruudeksi 20 senttiä.

Vakavasti tehtyihin päätöksiin mahtuu usein tahatonta komiikkaakin. Kun Itäkeskuksen monitoimitalo valmistui, käytti joku älypää siitä yleisön osastossa nimitystä "Itiksen monis". Liekö tämä ollut kannustimena siihen, että kaupunginhallitus julisti monitoimitalon nimikilpailun, johon tuli 740 ehdotusta. Kaupunki palkitsi kolme ja lunasti kaksi: Etappi, Itäkenno, Itäpiste, Hyrrä ja Östis. Helsinki ei kuitenkaan hyväksynyt mitään näistä käyttöön. Kaupunginhallitus päätti, että Itäkeskuksen monitoimitalon nimi oli oleva Itäkeskuksen monitoimitalo!

Valtuustoa aamuun asti
Aikoinaan valtuusto kokoontui vain joka toinen viikko, ja asioita kertyi kuhunkin kokoukseen tavaton määrä. Kokoukset muotoutuivat toisinaan mahtavan pitkiksi, 10–15 tunnin mittaisiksi.

Eräässä joulukuun kokouksessa sai kolme iäkkäänpuoleista valtuutettua sairaskohtauksen. Kokouksen asialistalla oli mm. talousarvio, peruskoulusuunnitelma, mustalaisväestön asuinolojen parantaminen, vesimaksujen korottaminen, kansanterveystyön viisivuotissuunnitelma jne. Mahtoiko monikaan valtuutettu aina tietää, mitä hän tuli aamuyön tunteina unenpöpperössä päättäneeksi. Tänään kokoukset ovat jo inhimillisen mittaisia ja asialista kohtuullinen.

Aika rientää. Uusia valtuutettuja valitaan. Valtuutettujen vaihtumisesta ei ajan kulumista kuitenkaan havaitse; heidän toimintansa kun on niin samankaltaista. Tällaista toimintaa kutsutaan demokratiaksi. Vuosien saatossa kaupunki uudistuu, mutta vanhan hyvän ajan tunnusmerkitkin säilyvät. Näin:

Kaikki muuttuu, muuttuakin pitää
ja vanhan alla aina uusi itää
Vielä lentää lintu yli Linnunlaulun
vielä möyrii siili alla junavaunun
vielä kutee kyrmyniska ahven
pinnan alla Eläintarhan lahden
On muuttumatta tähtein sakarat
ja Havis-Mantan ihanaiset pakarat.

Yhä siis jatkuu demokratian toteuttaminen Helsingin kunnalliselämässä. Kaupunginjohtajat ja virkamiehet vaihtuvat, mutta valtuusto sen kuin istuu ja istuu ja sirkus jatkuu. Helsinki on ikuinen!