Olympian henki

Helsinkiläinen urheilu oli ollut paikallista, yliopistopiireissä harrastettua vapaaehtoista voimistelua jo 1830-luvulta alkaen italialaisen valmentajan Joachim Ottan opastamana. Sellaisena se pysyikin yli puoli vuosisataa, kunnes liikuntakasvatus tuli pakolliseksi Helsingin yliopistossa miehille 1882 ja naisille kahtatoista vuotta myöhemmin. Koululaitoksen ohjelmassa voimistelu oli jo vuodesta 1843, mutta kun välineitä ei ollut, pakollistaminen tapahtui vasta vuonna 1872, melko varhain siis kaikesta huolimatta.

Uuden Suomettaren nimimerkki Matti kantoi huolta erityisesti siitä, että ulkomaiset voimamiehet nöyryyttivät suomalaisia sirkusmittelöissä. Göteborgilainen teurastaja Gustafsson, puolalaiset Pytlasinski ja Zbyszko sekä virolaiset Lurich ja Aberg olivat näitä suomalaisten nitistäjiä useimmiten Hesperian kentällä, nykyisen Finlandia-talon maisemassa.

"Kukapa ei tahtoisi saavuttaa sitä kunniata, että sekä kaikissa sanomalehdissä että juhlamaljojen ääressä ja eläköön-huudoin raikuessa julistettaisiin suomalainen Pytlasinskin voittajaksi. Mutta kun tuollainen laakeri riippuu sangen korkealla, ajaa täyttymys nuoret miehemme reuhumaan ja hikoilemaan, jopa nyrjäyttämään jäseniään ja katkomaan solisluitaan. Semmoinen on se "johtava aate", joka meidän pääkaupunkilaisten mielet tällä hetkellä täyttää." Ei ihme, että sekä yliopistoissa että kaduilla paini ja muukin voimainkoettelu oli suurta muotia.

Myöhemmin esiin astui nyrkkeily, jonka suurimmiksi helsinkiläisiksi nimiksi kohosivat maailmanmaineeseen nousseet Euroopan-mestarit Gunnar Bärlund ja Elis Ask, joista "GeeBee" on jo veistetty patsaaksi kotikulmilleen Vallilaan.

Vuosi 1886 oli urheilun läpimurtovuosi Helsingissä laajalla rintamalla. Maisterien Mauritz Waenerbergin ja Gustaf Hedströmin vuonna 1875 perustama Turnföreningen (vuodesta 1882 Helsingfors Gymnastikklubb) rohkeni järjestää kansainväliseen tyyliin avoimet voimistelujuhlat tuona merkkivuonna. Seuraavana päivänä kilvoiteltiin kuulantyönnössä, korkeushypyssä, pituushypyssä ja painojen nostamisessa.

Jo keväällä oli Katajanokan pohjoiskärjessä järjestetty ensimmäiset mäkihyppykilpailut ja 17 kilometrin tasamaahiihto. Hyppyri oli 120 sentin korkuinen eikä rakennelmasta monikaan kaatumatta selviytynyt. Yleisöä oli tuhansia ja 44 osanottajaa tuli Kuopiota, Oulua ja Suojärveä myöten. Hiihtokilpailun voitti lammilainen metsänvartija nimeltään A. Väyrynen. Kaunis kevät jatkui luistinseura HSK:n kauno- ja pikaluistelukilpailuilla Pohjoisrannassa. Sen perinnön parhaaksi vaalijaksi nousi 1920-luvulla luistelukuningas Clas Thunberg, jääkenttien Nurmi.

Suureen suosioon kertaheitolla nousseet tapahtumat uusiutuivat vuosittain, vaikka oli myös talvia, jolloin oli puutetta lumesta eivätkä jäätkään kantaneet.
Murtomaahiihto omaksuttiin vasta 1900-luvun alusta norjalaislajina.

Yhä toimivista helsinkiläisistä urheiluseuroista ykkönen on Ponnistus. Seuran voimahahmot olivat panemassa alkuun vuonna 1902 paroni de Coubertinilta lupaa kysymättä "pohjoismaiset talviolympialaiset".

Osanottajia tuli Ruotsista, Venäjältä ja Norjasta. Lajeista nousivat suurimpaan suosioon mäenlasku, hiihto, luistelu, jääpalloilu ja kilpa-ajo hevosilla. Myös kelkkailu herätti huomiota, etenkin kun kelkat viilettivät huimaa vauhtia Tähtitorninmäeltä Kasarmintorille ja hiukan vähäisempää vauhtia Kalliossa, Eläintarhan kallioilla ja Kaisaniemessä. Laskijat olivat sekä lapsia että aikuisia. Tästä "olympiaperinteestä" jäivät pitkäksi aikaa pysyviksi hevoskilpailut ja huviajot Sörnäisten ja Korkeasaaren välisellä jäällä.

Yhteenvetona 1800-luvun ja erityisesti sen loppuvuosien urheilusta on syytä kertoa, että mainittujen urheilumuotojen lisäksi merkittävää jälkeä olivat jo jättäneet purjehtijat, ensimmäisenä jo 1861 perustettu Nyländska Jaktklubben ja sen varakas jäsenistö. Uinnin pani alulle Helsingin Uimaseura, joka vuodesta 1887 lähtien oli antanut uimaopetusta Ursinin uimalaitoksella. Vuoteen 1910 mennessä sen jäsenmäärä oli kohonnut yli kolmen tuhannen. Suuren innostuksen lisääjänä oli pitkään myöhemminkin uinnissa vaikuttanut ylioppilas Toivo Aro. Hän voitti suorissa kerroshypyissä 1905 epävirallisen maailmanmestaruuden pelkällä kesäharjoittelulla. Yrjönkadun uimahalli valmistui ensimmäisenä silloiset kansainväliset mitat täyttäneenä vasta 1928 suuressa määrin maisteri Toivo Aron vaikutuksesta.

Myös soutu ja ammunta olivat jo 1800-luvun loppupuolen lajeja. Siinäpä ne sitten olivatkin.

Kun tamperelainen Verner Järvinen (kiekonheitto) ja helsinkiläinen Verner Weckman ja (paini) voittivat 1906 Ateenan ns. väliolympialaisissa kultamitalin, Suomesta ja ensisijaisesti Helsingistä sekä Viipurista muodostui kansainvälisten urheilutapahtumien näyttämö. Viidennettoista olympiakisat Helsingissä 1952 ja monet jättiläismäiset tapahtumat niiden jälkeen ovat luoneet Helsingin maineen parhaana urheilun suurtapahtumien järjestäjänä. Soulissa kesällä 1999 järjestetty äänestys vuoden 2006 talviolympiakisoista päätti kuitenkin vuosituhannen tappiomielialaan, sillä kisat otti Torino ja Helsinki-Lillehammer-Espoo-Lahti -akseli jäi nuolemaan haavojaan.
Seuraavaa hakemusta saatetaan joutua odottamaan pitkään.

Kun urheilumme isä Ivar Wilskman ja naisvoimistelumme suunnannäyttäjä Elin Kallio olivat tehtävänsä tehneet ja jättäneet helsinkiläisen ja suomalaisen liikunnan ja urheilun hyville oraille, itsenäisyystaistelu nousi niin keskeiseen asemaan, että urheilu jäi vuosiksi taka-alalle. Taka-alalla se tosin oli ollut Helsingin historiassa aikaisemminkin ainakin siitä päätellen, että kaupunkimme pätevää ja mielenkiintoista historiasarjaa oli kirjoitettu ja kuvitettu jo 3371 sivua ennen kuin ensimmäisen kerran mainittiin sana liikuntakasvatus. Nykyisessä tiedonvälityksen maailmassa ei tarvitse noin pitkään odottaa urheilun kuvia eikä otsikoita.

Vuosisadan vaihteen työtä ryhtyi jatkamaan eri urheilumuotoja siipiensä suojaan haalinut Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL), sittemmin Suomen Valtakunnan Urheiluliitto.

Olympiatoiminta ja kansainvälisiin kisoihin osallistuminen jäi SVUL:n harteille. Keskeinen vaikuttaja oli kaikilla urheilun alueilla Pihtiputaalta Helsinkiin muuttanut nuorukainen, ylioppilas Lauri Pihkala. Hän urheili itse, juoksi keskimatkoja ja hyppäsi korkeutta sekä Lontoon 1908 että Tukholman 1912 olympialaisissa, teki vuosikymmenien ajan tärkeimmät selostukset Suomen Urheilulehteen ja useisiin päivälehtiin sitten kun vihdoin taas alkoivat kiinnostua urheilusta, kehitti pesäpalloillun, johti suojeluskuntien urheilutoimintaa, ideoi uusia tapahtumia erityisesti kaikille kansalaisille tarkoitettuja kunnon kohennuksia, Tahkon hiihto Uudellamaalla ja Pirkan hiihto Satakunnasta Hämeeseen.

Hän kirjoitti kirjoja ja hänestä kirjoitettiin kirjoja. Viimeiseksi yritykseksi jäi salamapallo-nimisen pelin kehittäminen. Hanke jäi kesken, mutta sekin saattaa nousta mainion, väkivallattoman perusideansa ansiosta joskus vielä kukoistukseen. Elinvoimaa Tahko Pihkala ammensi myös toisen voimahahmon Urho Kekkosen vastustamisesta. Aina ei edes kiistelyn aihe ollut selvillä kummallekaan.

Kun Mikonkadun asustekauppias ja sekä juoksemalla että pörssissä rikastunut vuosisadan urheilija Paavo Nurmi sai toisen Turusta Helsinkiin asettuneen suurmiehen Wäinö Aaltosen veistämän patsaan Olympiastadionin edustalle, Lauri "Tahko" Pihkala ottaa kompassistaan suuntaa hiukan sivummalla, metsän siimeksessä.

Siinä on oivallista symboliikkaa, jonka läheisyydessä, maineikkaan Messuhallin eli nykyisen Töölön kisahallin kupeessa nelinkertaisen kultamitalijuoksijamme, myrskyläläisen kansanedustajan Lasse Virenin kuivakas juoksijahahmo sovittelee askeleitaan vielä ikään kuin suomalaisen urheilun kahden suurimman miehen seuraan.

Urheilumme lajivalikoima pysyi melko suppeana aina toiseen maailmansotaan asti. Jo 1800-luvulla esiintyneet urheilumuodot pitivät pintansa ja esimerkiksi olympiamenestyksemme nojasi yleisurheiluun ja painiin, hiihtoon ja pikaluisteluun.

Vuosituhannen vaihteen suurlajit jääkiekkoilu ja jalkapalloilu ovat ottaneet otteen myös urheilupaikkojen rakentamisessa. Uimahallit ehtivät edelle, mutta ne rakennettiinkin ensisijaisesti käyttäjien tarpeisiin. Jääkiekkoilun ja jalkapalloilun stadionit ja areenat ottavat huomioon ennen muuta valtavasti varsinkin jääkiekkoilussa lisääntyneet katsojien ja kannattajien joukot.

Helsingin mäkihyppykulttuuri oli pitkään vireämpää kuin missään muualla Suomessa. Eri puolilla kaupunkia oli kymmenkunta mäkeä Alppilaa, Herttoniemeä, Pukinmäkeä ja aivan kaupungin nykyistä keskustaa myöten. Kun yhtään suurta, kansainvälisesti kasvaneita vaatimuksia palvelevaa mäkeä ei saatu muutamista yrityksistä huolimatta aikaan, jäljelle jäi ikään kuin museomäeksi Herttoniemi, joka ei tyydytä lajissa vaadittavaa huimapäisyyttä.

Olisi voinut kuvitella, että rakentamisen hurmassa suunnistus, Lauri Pihkalan kehittämä suojeluskuntalaislaji olisi kokenut mäkihypyn kohtalon. Niin ei kuitenkaan käynyt. Iltarastit tulivat pelastajiksi Helsingin pitkäaikaisen liikuntatoimen johtajan Esko Palmion rakentajilta saaman torjuntavoiton ansiosta. Keskuspuistossa voivat koululaiset juosta kartta ja kompassi kädessä ja jos sille tulee jonkun maariankämmekän tai pikkuötökän suojelutarpeen vuoksi stoppi, suunnistus siirtyy kadulle. Kaupunkisuunnistuksessa kilpaillaan jo maailmancupissa eri puolilla tätä kutistuvaa palloa.

Merkittävä tapahtuma helsinkiläisten ja monen muunkin elämässä oli vuosittainen Eläintarhanajo. Eläintarhan urheilukenttää, yleisurheilumme ensimmäistä maailmanennätysten näyttämöä, kiertäneellä katuradalla autot ja moottoripyörät kiisivät Äitienpäivisin sellaista vauhtia, että katsojaluvut nousivat yli 90 000:n. 1960-luvun alussa ajot jouduttiin lopettamaan kuolonkolareiden johdosta. Raine Lampinen ja Curt Lincoln olivat kuitenkin jo luoneet kasvualustan suomalaisen moottoriurheilun tuleville maailmanmestareille, Timo Mäkiselle, Jarno Saariselle, Keke Rosbergille, Juha Kankkuselle, Tommi Mäkiselle, Mika Häkkiselle ja monelle muulle.

Vuosituhannen viimeiset vuoden parhaan urheilijan valinnat kohdistuivatkin Mika Häkkiseen, vaikka vielä 1982 Rosbergin MM-vuonna jouduttiin ensin ratkaisemaan kysymys, onko moottoreiden avulla liikkuminen yleensäkään urheilua. Se keskustelu on nyt ohi, vaikka sana urheilu jouduttiin näin ikään kuin keksimään uudestaan.

Antwerpenin, Pariisin, Amsterdamin, Los Angelesin (1932) ja Berliinin olympiakisojen antamin sykäyksin ja kansallistunteitten kohotessa muuallakin kuin Suomessa ennustettu toinen maailmansota sitten alkoikin. Välirauhan aikana Olympiastadionilla, jonka vuoden 1940 kisat jäivät ensin Tokiossa ja Helsingissä pitämättä, järjestettiin yleisurheilun kolmimaaottelu Suomi-Ruotsi-Saksa ikään kuin menetettyjen olympiakisojen korvikkeena. Olin paikalla isäni sylissä täpötäydessä pohjoiskaarteessa. Näin Rudolf Harbigin upean juoksun ja Verner Järvisen pojan Matti Järvisen heittävän keihästä aivan edessämme. Tuntui kuin ikuinen rauha olisi palautunut.

Pian kuitenkin urheilutuloksia kuultiin vain Pekka Tiilikaisen radio-ohjelmissa. Karhumäen suunnalla ja Äänisjärven rannalla oli aikaa myös urheilla. Helsinki kuitenkin sai sodan takia kerran menettämänsä olympialaiset.

Alettiin maksaa sotakorvauksia viemällä rakennustarvikkeita, koneita ja laitteita Vainikkalasta rajan toiselle puolelle. Silti rakennettiin myös itselle, Teknillisen korkeakoulun kampusta itäeurooppalaisille urheilijoille Otaniemeen, olympiakylää länsimaille Käpylään ja viimeistellä naisurheilijoita varten Sairaanhoitajaopistoa Töölöön.

Oli SVUL:n suurkisat 1947 ja jo vuotta ennen niitä ensimmäisen maailmansodan mainingeissa syntyneen TUL:n liittojuhlat sekä muun muassa pikaluistelun maailmanmestaruuskilpailuja. Helsinki eli, vaikka hiekkapusseilla kalauteltiinkin ihmisiä tajuttomiksi pikkurahan puutteessa.

Olympiakisat oli suuri menestys. Pesäpalloilun Itä-Länsi-pyhätössä, Hesperian kisapuistossa myytiin ensimmäisen kerran coca-colaa aivan samoin Moskovan olympiakisoissa 28 vuotta myöhemmin ensimmäisen kerran Neuvostoliitossa pepsi-colaa.

Avajaisissa satoi ja se hävetti suomalaisia, samoin kuin se että järjestelytoimikunnan puheenjohtaja ja Helsingin kisahankkeen keskeisin ja innokkain vaikuttaja Erik von Frenckell joutui taluttamaan avajaisjuhlaa häirinneen länsisaksalaisen rauhanenkelin Barbara Rotbraut-Pleyerin, jolla von Frenckellin tapaan oli tarkoitus julistaa omaa sanomaansa kaikille kansoille.

Se, että Helsingin olympiajulisteessa oli kuvattuna ammattilaiseksi 1932 julistetun Paavo Nurmen patsas teki ymmärrettäväksi sen, että olympiasoihdun toi komealla askeleellaan näiden silloin vielä amatöörikisoina pidettyjen juhlien avajaisiin Paavo Nurmi.

Näyttävä tehtävä oli annettu myös Nurmea kahdeksan vuotta vanhemmalle Hannes Kolehmaiselle, 63, joka Tukholmassa 1912 oli juossut Suomen maailmankartalle. Tai oikeastaan sen oli tehnyt kävelyään hidastamalla noiden kisojen avajaisissa koko joukkueemme, joka jättäytyi isäntämaastaan Venäjästä ja joku sieppasi epämääräisen viirin ensimmäisen suomalaismarssijan käteen. Hymyilevä Hannes, jolle Nurmi sittemmin järjesti urheiluvälinemyymälän Kaisaniemenkadulta, sai kunnian sytyttää olympiatulen 72 metriä korkeaan torniin. Soihdun juoksuttivat hänelle jyrkkiä portaita pitkin Martti Laitinen (jalkapalloilu, Ponnistus), Åke Forsberg (jalkapalloilu, KIF), Onni Sallinen (pesäpalloilu, TMP) ja Lauri Lehtinen (jalkapalloilu, HJK).

Kiihkeimpänä kisa-aikana järjestelykomitean palkkalistoissa oli 654 henkilöä, mutta itse olympiavuoden ajan tultiin toimeen 166 mitätöntä palkkaa saavan järjestäjän ja tuhansien vapaaehtoisten voimin. Avajaismarssiin osallistui 5469 urheilijaa ja heidän johtajaansa, valmentajaansa ja hierojaansa.

Majoitustiloja oli olympiakylässä, Otaniemessä, naisten kylässä, Ruskeasuolla (ratsastajat), Santahaminassa (purjehtijat) ja Hämeenlinnassa (nykyaikaiset viisiottelijat) varattu 7500 osanottajalle.

Kiinan joukkue myöhästyi kisoista matkustaessaan junalla Neuvostoliiton halki. Heille järjestettiin muutama näytösottelu, muun muassa koripalloilussa ja jalkapalloilussa, muiden osanottajien jo poistuttua kisoista kotiin.

Toimitsijoita kisoissa oli 1863, joista naisia 169. Pääsylippuja myytiin hiukan yli miljoona, josta Olympiastadionin osuus (seremoniat, yleisurheilu, jalkapalloilu) yli 730 000. Tiedotusvälineitä edusti 1848 toimittajaa, radioselostajaa ja valokuvaajaa, joista kotimaisia alle 400. Televisiosopimus saatiin aikaan BBC:n ja ranskalaisyhtiön kanssa, jotka pystyivät välittämään Hampurin kautta muutaman uutisosuuden. Amerikkalainen NBC oli niinikään kiinnostunut, mutta sopimusta ei syntynyt, kun yhtiö ei olisi suostunut maksamaan oikeuksista yhtään dollaria.

Nykyisin ei des olympiaurheilu eläisi ilman televisiota eikä televisio ilman olympiaurheilua eikä urheilua yleensäkään.

Nuo viimeiset luonnolliset ja kohtuulliset olympiakisat ovat erinomaisesti järjestettyinä ja upean ja kaikkia kannustavan tunnelmansa ansiosta edelleenkin maailman urheiluväen tietoisuudessa aivan omalla paikallaan. Ne olivat Emil ja Dana Zatopekin kisat. Vaikka Suomikin sai kuusi kultamitalia, niistä yhtään ei tullut päänäyttämöllä.

Ne olivat myös poliittisesti merkittävät kisat, sillä Neuvostoliitto oli mukana ensimmäisen kerran ja kerrassaan mainiolla menestyksellä. Ne olivat myös Helsingin hengen luoneet kisat. Niiden jälkeen suurkilpailut pääkaupungissa ovat seuranneet toistaan. Valtavat yleisömäärät ovat rynnänneet yleisurheilun kaksiin EM-kisoihin ja ensimmäisiin MM-kisoihin 1983, jääkiekkoilun maailmanmestaruuskisoihin ja useisiin muiden urheilumuotojen suuriin otteluihin Olympiastadionille ja jäähalleihin, joita Helsingillä on suurta yleisöä varten nyt jo kaksi korkeatasoista, viimeisimpänä Harry "Hjallis" Harkimon nokkeluudella ja ennakkoluulottomuudella aikaansaama Hartwall-areena, maanosamme kenties paras sisäurheilupaikka siirryttäessä vuosituhannelle 2000 ja Helsingin viettäessä eurooppalaisena kulttuurikaupunkina 450-vuotisjuhliaan.

Helsingin olympiakisat antoivat uuden puhdin likimain kaikille kesäkisalajeille. Vuonna 2000 lajien kirjo on Suomessa ja ainakin Helsingissä aivan valtava. Maailman suurten pallopelien jälkeen perinteisten voimailulajien, nyrkkeilyn ja painin rinnalle ovat menestyksellä nousseet itämaiset taistelulajit sekä uudet ilmiöt salibandy ja liitokiekon heitto. Euroopan yhdentyessä bocciat ja petanquet ovat nekin löytäneet tiensä Helsinkiin.

Siitä huolimatta jopa ennen tarkastelukauttamme syntyneillä urheilumuodoilla on yhä sijansa pääkaupungin urheiluelämässä. Kyykkää ja puhtikurraa heitellään eräillä syrjäisillä kentillä siinä missä Jukolan veljekset aikanaan Nurmijärven Palojoen kylässä.

Pääkaupungin liikuntatointa johtaa tänään Anssi Rauramo, koripalloilija ja entinen kansanedustaja. Se on oikein, sillä ensimmäisen koripallon Suomeen toi kesällä 1930 Kööpenhaminasta Vilho Nuoreva, vastikään yli 90-vuotiaana kuollut Helsingin NMKY:n tulisieluinen johtaja.