Valtaherrain Helsinki

Helsinki keksittiin 1500-luvun puolivälissä. Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasa halusi tehdä lopun Hansa-liiton mahdista Itämerellä. Hollantilaiset kauppiaat piti houkutella Tallinnasta Suomenlahden toiselle rannalle. Ruotsin valtakunnan häikäilemätön isäntä suunnitteli jopa Turun siirtoa idemmäs, kaikkien Suomen kaupunkien sulauttamista kahdeksi ja Viipurin vahvistamista läntisempien kaupunkien asukkailla. Lopulta Tukholmassa päädyttiin uuden kauppapaikan perustamiseen.

Ensin hovissa puhuttiin Santahaminen saaresta, sitten Helsingin koskesta Vantaanjoen suussa. Helmikuussa 1550 Kustaa käski rakentaa sinne uuden kaupungin. Neljän pienen kaupungin, Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon, asukkaat saivat tylyn määräyksen muuttaa Helsinkiin. Ei ihme, että raumalaiset vitkuttelivat muuttoa puolenkymmentä vuotta.

Idän uhka oli tuohon aikaan Ruotsin polttava ongelma. Yli 300-vuotias Pähkinäsaaren rauha oli menettänyt merkityksensä. Kiista Ruotsin ja Venäjän välisestä rajasta leimahti sodaksi 1555. Helsingistä tuli tärkeä sotilastukikohta, jota kuningas itse saapui katsastamaan. Maan isä äksyili näkemäänsä: väylä mereltä oli hankala, kaupunki kituutti kuninkaankartanon varjossa ja porvarit vaikuttivat nahjuksilta, jotka vain marisivat pakkomuuton vaivoja. Kaksi vuotta myöhemmin he saivatkin luvan palata entisille sijoilleen, ja raumalaiset ja ulvilalaiset lähtivät ensimmäisinä. Kustaa käski poikansa, Suomen herttua Juhanan, etsiä kaupungille Uudenmaan rannikolta paremman paikan. Kustaan kuoltua 1560 muuttoajatus unohtui.

Kookkaanpuoleinen maalaiskylä
Sodan lisäksi myös rutto ja tulipalo kurittivat kaupunkia, joka vaikutti kookkaanpuoleiselta maalaiskylältä. 1570-luvun alussa Helsingissä oli 50 porvaria ja koko asukasluku noin 500. Suomessa sitä suurempia olivat Turku, Viipuri ja Pori. Sisämaassa Hämeen talonpojat uhmasivat kruunun käskyjä tuoda tuotteensa Helsinkiin ja mieluummin kulkivat tuttua Turuntietä Aurajoen suuhun.

Kuninkaaksi tultuaan Juhana III koetti vahvistaa Helsingin asemaa ja myönsi sille ensimmäiset kaupunkiprivilegiot eli -oikeudet 3. elokuuta 1569. Hänen poikansa Sigismund, joka oli myös Puolan kuningas, ratkaisi Helsingin ja Porvoon keskinäisen kilpailun määräämällä Porvoon lakkautettavaksi ja sen asukkaat Helsinkiin. Sigismundin valtaistuin kuitenkin horjui, kun hänen setänsä Kaarle-herttua ryhtyi karkottamaan häntä Ruotsista. Suomen herrat asettuivat ns. nuijasodassa Sigismundin puolelle.

Sota käänsi Helsingin historian, sillä se päättyi Kaarlen voittoon. Kesällä 1599 Kaarle sai Suomen nopeasti haltuunsa ja riensi Helsinkiin kaappaamaan Sigismundin puoluelaisten laivaston, mutta se livahti pakoon merelle. Kaarlen kosto oli armoton. Hirsipuuvuorella mestattiin yhdeksän herttuan vastustajaa. Maan valtaherran käynnistä jäi helsinkiläisille verenkarvainen muisto.

Niskan päälle päästyään Kaarle-herttua kuitenkin vahvisti Helsingin privilegiot, mutta saman hän teki myös Porvoolle. Siitä alkaen naapurusten kilpailu jatkui kiivaana 1800-luvulle asti. Vielä 1600-luvulla Porvoo oli niistä selvästi etevämpi ja vireämpi.

Vantaan Helsingin huippuhetki sattui tammikuulle 1616, jolloin Ruotsin nuori sankarikuningas Kustaa II Aadolf kutsui Suomen säädyt sinne maapäiville. Kuukausien ajan kaupunkiin kerättiin ruokatarpeita ja valmisteltiin varsinkin mahtavan aateliston majoitusta. Aatelin edustajia oli ainakin kaksikymmentäviisi. Lisäksi saapui Turun piispa monilukuisan papiston johdossa. Kaikki kaupungit olivat lähettäneet edustajansa, samoin seitsemäntoista kihlakuntaa ja kaksi linnalääniä. Maapäivien osanottajaluku nousi yli kahdeksaankymmeneen.

Hakkapeliittain tukikohta
Maapäivät vakuuttivat suomalaisten olevan täysin rinnoin mukana taistelussa Puolaa ja Sigismundia vastaan, aivan kuten kuningas oli toivonutkin. Vähintään yhtä tärkeää oli ylimääräisen sotaveron hyväksyminen. Isäntäkaupunki sai tyytyväiseltä kuninkaalta tilapäisen oikeuden käydä ulkomaankauppaa. Mutta myös Porvoo sai samat oikeudet, joten lupa ei helsinkiläisiä kauppaporvareita lihottanut.

Helsingin maapäivien uljaiden päätösten jälkeen Kustaa II Aadolf lähti sotaretkille Keski-Eurooppaan, kun Ruotsi liittyi lumikuninkaansa johdolla 30-vuotiseen sotaan. Koska Itämerestä oli tullut melkein Ruotsin sisämeri, Helsingissä ei enää tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäystä. Kaupungin linnoittaminen ei liioin ollut tarpeellista, mutta sen satama soveltui mainiosti suurvallan sotavoimien tukikohdaksi.

Liikekannallepano alkoi keväällä 1621. Helsingistä tuli vakinainen kauttakulkupaikka, jossa laivattiin tuhansia miehiä eteläisille sotanäyttämöille. Niityillä ja laitumilla ruokittiin sotaväen hevosia, maastoon majoitettiin 16 jalkaväen komppaniaa ja 6 ratsuväen lipustoa. Satamassa odotti aluksia miehistön laivaamista. Stålhandsken kuulut hakkapeliitat ja monet muut kulkivat Helsingin kautta, joten kaupunkilaiset pysyivät hyvin sotauutisten tasalla.

Suurvalta-asema kävi Ruotsille kalliiksi, sillä kansa nääntyi sotaväenottojen ja verojen alle. Myös Helsingin taloudellinen merkitys kutistui, kunnes vain Tammisaari ja Naantali olivat sitä köyhempiä. Vuonna 1627 Helsingin lähelle sijoitetut sotaväenosastot saivat luvan täyttää tarpeensa Tallinnasta, koska Helsingissä ei ollut mitään ostettavaa. Lopulta talonpojatkin alkoivat tehdä omia kauppamatkoja Viron ja Inkerinmaan satamiin, mikä antoi lopullisen kuoliniskun Vantaan Helsingille.

Siirto Vironniemelle
Helsingin siirto otettiin jälleen pohdittavaksi, kun Kristiina-kuningattaren suosikista Per Brahesta tuli Suomen kenraalikuvernööri 1637. Ensin uudeksi paikaksi harkittiin Santahaminaa, sitten Södernäsin niemeä, nykyistä Sörnäistä, joka osoittautui liian ahtaaksi, kunnes syksyllä 1640 päädyttiin Kruunuvuoren selän ja Kluuvinlahden väliseen Vironniemeen. Sinne oli heti ryhdyttävä rakentamaan uutta tapulikaupunkia.

Pormestari koetti uhkauksin ja lupauksin saada Helsingin jääräpäiset porvarit muuttamaan Vironniemelle: Kuningattaren privilegioiden turvin uusi kaupunki ohittaisi jopa Turun ja Viipurin ja loisi porvareilleen vaurautta ja mahtia. Mutta edes uusilla privilegioillaan Helsinki ei kyennyt kilpailemaan maan johtavien kauppakaupunkien kanssa. Tervakomppanioiden omittua tärkeimmän vientitavaran kaupan sen merkitys mureni entisestään. Kaiken kukkuraksi tulipalo hävitti uuden kaupungin 1654.

1600-luvun loppupuolen Helsinki oli noin neliökilometrin ala nykyisen Senaatintorin tienoilla. Sen komein rakennus oli maaherran virkatalo, johon kenraalikuvernööri Brahelle oli varattu huoneisto matkojensa levähdyspaikaksi. Torin laidassa olivat raatihuone ja kaupungin kirkko, joka rakennettiin 1650-luvulla tulipalon jälkeen. Jo vuosisadan lopulla se oli aivan rappiolla; uruissa pihisi vain muutama pilli. Yhtä huonosti oli triviaalikoulun laita, joka luhistui 1690-luvulla, ja uusikin oli 1708 jo sortumisen partaalla.

Helsingissä oli 1600-luvun lopulla puolentoistatuhatta henkeä, joista suurin osa asui savupirtinkaltaisissa tuvissa. Kaupunkia hallitsivat ruotsin- ja saksankieliset porvarit, eikä suomenkielisillä vähäosaisilla ollut sananvaltaa, vaikka he saattoivat olla jopa asukkaiden enemmistönä.

Samaan aikaan Itämeren voimatasapaino heilahti rajusti Venäjän eduksi. Nuori, tarmokas tsaari Pietari ryhtyi uudistamaan valtakuntaansa ja rakensi Pietariksi ristityn uuden pääkaupungin Nevajoen suuhun. Suurten nälkävuosien heikontama Suomi ja Helsinki jäivät valtataistelun jalkoihin.

Suuri Pohjan sota alkoi 1700 ja toi muun kurjuuden lisäksi ruton: lähes puolet, noin 650 helsinkiläistä kuoli vuonna 1710. Viimein ruotsalaisten komentaja, kenraali C. G. Armfelt, poltatti kaupungin lähtiessään pakosalle toukokuussa 1713. Kun etenevät venäläiset eivät voineet tulessa leiskuvia taloja pelastaa, he sytyttivät kiukuissaan loputkin. Niinpä 1600-luvun Helsingistä ei jäänyt mitään jäljelle.

Linnoituksen esikaupunki
Venäläiset vetäytyivät Suomesta vielä isonvihan jälkeen, ja kesällä 1722 pääosa pakolaisista palasi hävitettyyn Helsinkiin. Elämä jatkui kituliaasti. Hattujen sodassa 1742–1743 Helsinki joutui toisen kerran venäläisten miehittämäksi. Usko Ruotsin kykyyn puolustaa Suomea horjui pahoin, mutta viimeisenä keinonaan rapistuva suurvalta turvautui Helsingin linnoittamiseen.

Everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd ehdotti etuvarustuksia Loviisaan ja Svartholmaan sekä päälinnoitusta Helsingin niemelle. Se suojaisi saaristolaivastoa ja sotatilanteessa perääntyviä maavoimia. Ranska haaskasi Ruotsin sotapuolueen voiteluun lähes sata tynnyriä kultaa, ja lopulta valtiopäivät hyväksyi Ruotsin kruunun mittavimman rakennushankkeen, oman aikansa "tähtien sodan". Linnoitusten peruskivi muurattiin heinäkuussa 1748 Tähtitorninmäellä.

Helsinkiä kaavailtiin sotilaiden komentoon, suunniteltiin muureja sen ympärille ja tonttien lunastamista kruunulle. Varojen puutteessa kaupungin militarisoimisesta piti kuitenkin luopua. Ehrensvärdin mannerlinnoituksista toteutui vain pieni osa, mutta Susisaaria ja Vallisaarta alettiin linnoittaa Viaporiksi (Sveaborg). Ensimmäinen linnoitettava saari sai vastasyntyneen perintöprinssin kunniaksi nimen Kustaanmiekka. Kuningas Aadolf Fredrik kävi 1752 tutustumassa Suomenlinnaan ja sen rakentajiin sekä poikkesi myös Helsingissä.

Vilkas linnoitustyömaa teki kituvasta Helsingistä kustavilaisen kulttuurin keskuksen. 1780-luvulla sinne "saapui näyttelijöitä, tanssimestareita, kielimestareita, piirustajia, soittajia ym., siellä oli seurustelutilaisuuksia, talvisia rekiretkiä, kesäisiä puistokävelyjä ja terveysvesien juomisia. ... Porvaristo oli, kiitos seurustelunsa säätyläishenkilöiden kanssa, tullut kohteliaaksi ja seurustelutaitoiseksi, porvarispojat olivat sulavakäytöksisiä, samoin porvarisneidot, joista useat joutuivat säätyläishenkilöiden kanssa naimisiin."

Viaporin häpeä
Kustaa III:n hallituskaudella nautittiin harvinaisen pitkästä rauhan ajasta ja myös Helsingin kauppa ja merenkulku vilkastuivat. 1800-luvun alussa Helsingissä oli 28 laivaa ja niissä miehistöä 400, ja siitä oli tullut Ruotsin neljänneksi suurin merikaupunki, jopa ohi Turun. Juuri silloin Napoleonin sotien tyrskyt vyöryivät Euroopassa myös Itämeren yli.

Lehti Helsingin ja koko Suomen historiassa kääntyi, kun Viaporin komentaja C. O. Cronstedt ja hänen 6 000 miestään antautuivat venäläisille toukokuussa 1808 muutaman viikon piirityksen jälkeen. Jälkeenpäin epäiltiin venäläisten lahjoneen amiraalin. Ainakin hänen upseerinsa hoputtivat antautumista samoin kuin venäläisten miehittämässä Helsingissä asuvat upseerien rouvat, jotka kävivät tapaamassa linnoitukseen suljettuja miehiään ja levittivät tappiomielialaa.

Kolmasosa venäläisten miehittämästä Helsingistä paloi marraskuussa 1808, joukossa arvokkaimmat yksityistalot. Tällä kertaa miehitysarmeija ei enää vetäytynyt. Suomen liittäminen Venäjään sinetöitiin Porvoon valtiopäivillä 1809. Siellä onnettoman Helsingin edustaja anoi: "Lempeä Keisari suvaitkoon luoda armollisen silmäyksen Helsingin kaupunkiin, joka niin kipeästi tarvitsee huojennusta nykyisen taakkansa kantamisessa ja joka ei omin neuvoin pysty kohoamaan tuhkastaan, vaan ainoastaan Teidän Keisarillisen Majesteettinne isällisestä lempeydestä voi odottaa tulevaisuutensa muodostuvan menestykselliseksi."

Tsaari loikin armollisen silmäyksensä Helsinkiin ja määräsi avustuksia tuhon uhreille. Vielä tärkeämpää kaupungin vastaiselle kehitykselle oli ajatus tehdä siitä Suomen pääkaupunki. Idean isäksi on mainittu maaherra G. F. Stjernvall. Hän esitteli ideansa uuden valtiollisen suuntauksen johtomiehelle, kustavilaiselle ylimykselle Gustaf Mauritz Armfeltille, joka lämpeni asialle heti ja ajoi sen päätökseen selostamalla majesteetille Helsingin etuja.

Suuriruhtinaan valtakeskus
Huhtikuun 8. päivänä 1812 Aleksanteri I allekirjoitti ukaasin, jolla Helsinki korotettiin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Turun todettiin sijaitsevan läntisimmällä rajaseudulla eli hallinnollisesti ja sotilaallisesti epäedullisessa paikassa. Uusien hallintoelinten epäiltiin lisäksi häiritsevän akatemian työrauhaa. Helsinki sen sijaan sijaitsi lähempänä Pietaria, sen satama oli erinomainen, asukkaat yritteliäitä ja isänmaallisia ja sijainti Suomenlinnan suojissa täysin turvattu. Tärkeintä syytä ei kuitenkaan mainittu: Turku oli vanhan ruotsalaishapatuksen pesä.

Helsingin jälleenrakennuksen johtajaksi määrättiin helsinkiläissyntyinen, entinen Kustaa III:n hovimies Johan Albrecht Ehrenström, jonka ehdotuksen uudeksi pääkaupungiksi keisari hyväksyi 1812. Hankkeen arkkitehdiksi kiinnitettiin saksalainen Carl Ludvig Engel. Hänen tuotantonsa löi Helsinkiin empiretyylin uusklassisen leiman.

Uuden pääkaupungin merkkitapauksia oli Aleksanteri I:n vierailu syyskuussa 1819. Elegantti Ehrenström johti valmisteluja. Vielä tulopäivän aamuna kunnostettiin Unioninkatua, jota hallitsija ajoi kaupunkiin. Paikoin oli kalliota vielä louhimatta, mutta keskeneräisiin kohtiin rakennettiin puusillat. Kadun pohjoispäässä oli kaksi kuusenhavuin koristettua pylvästä kynttelikköineen. Ullanlinnanvuorella, nykyisen Tähtitornin kohdalla, oli korkea obeliski ja sen huipulla suuri A-kirjain ja roomalainen ykkönen.

Keisari saapui myöhään, ajoi soihtujen valaisemaa katua torille ja nousi vaunuista kenraalikuvernöörin talon luona. Hän tervehti sydämellisesti Ehrenströmiä, jonka seurassa hän seuraavana päivänä tutustui Helsinkiin. Majesteetti kävi Suomenlinnassa, Ullanlinnanvuorella ja Katajanokalla, antoi Ehrenströmin esitellä suunnitelmiaan ja ihasteli näkemäänsä. Kenraalikuvernööri tarjosi juhlasalissaan päivälliset ja porvaristo järjesti raatihuoneessa tanssiaiset. Muutaman tunnin levon jälkeen keisari jätti Helsingin, jonka tutustumiseen hän oli uhrannut runsaan vuorokauden. Aleksanteri suitsutti Ehrenströmille suosionosoituksia ja oli selvästi mieltynyt Helsinkiin ja sen rakentajiin.

Turusta "nälkäkoskelle"
Samana vuonna Suomen hallitus eli senaatti muutti Helsinkiin, ja akatemia seurasi perässä Turun palon jälkeen 1827. Nyt siirtoa puolustettiin muun muassa sillä, että yliopiston opetus hyötyi hallituksen ja ylimpien virkamiesten läheisyydestä. Uuden keisarin, Nikolai I:n käsitykset yliopiston parhaasta olivat siten aivan vastakkaiset kuin Aleksanteri I:n. Tosiasiassa yliopiston muutolla haluttiinkin vahvistaa Suomen ja Helsingin siteitä Venäjään ja korostaa pietarilaisuutta. Niin Turun Akatemiasta tuli Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, vaikka aluksi Helsinki (Helsingfors) oli Turusta pakkomuuttoon joutuneille akateemisille kansalaisille "Svältingfors" (Nälkäkoski).

Keisari Nikolai I ja hänen puolisonsa kävivät Helsingissä kesällä 1833. Vierailun muistoksi Kauppatorille pystytettiin obeliski, joka kansan suussa sai nimen "keisarinnan kivi". Helsinkiläiset näkivät silloin ensi kertaa höyrylaivan. Kaupungin kehitykselle se avasi huimia näkymiä, sillä yhteys Pietariin ja Tallinnaan teki Helsingistä matkailukaupungin. Kun Länsi-Euroopan vallankumous- ja ihmisoikeusliikkeitä kammoava keisari vielä kielsi venäläisiä käymästä ulkomaiden kylpylöissä, Helsinkiin perustettu kylpylaitos saavutti suuren suosion. Vuonna 1850 siellä kävi satoja tallinnalaisia ja venäläisiä kylpijöitä. Jo vuosikymmenen puolivälissä maailmanpolitiikka kuitenkin hiljensi idyllisen lomaelämän.

Venäjän ja länsivaltojen välille syttynyt itämainen eli Krimin sota kiinnitti sotilaallista huomiota myös Suomeen. Maaliskuussa 1854 saapui itse keisari Nikolai I poikineen Helsinkiin varmistuakseen Suomen uskollisuudesta. Hallitsijan käynti sai koko kaupungin liikkeelle. Rahvas tungeksi tuntikausia uuden keisarillisen palatsin, nykyisen presidentinlinnan edustalla ja tervehti riemuhuudoin Nikolaita poikineen aina kun he näyttäytyivät. Tsaari lähti Helsingistä suomalaisten lojaalisuuteen luottaen.

Nikolain kuoltua keväällä 1855 hänen seuraajakseen tuli Aleksanteri II. Myös helsinkiläiset saivat tuta sodan nahoissaan, kun brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto ilmestyi Suomenlahdelle ja 9.–10. elokuuta pommitti Viaporin linnoitusta. Rohkeimmat kaupunkilaiset kerääntyivät Kaivopuiston kallioille ihailemaan kammottavaa näytelmää. Koko Helsinki näytti tuhoon tuomitulta, mutta parin päivän kuluttua vihollinen vetäytyi osoitettuaan mahtinsa. Helsinki selvisi suurvaltapolitiikan voimannäytöstä pelkällä säikähdyksellä.

Kruunun lempilapsi
Vähäisestä Vironniemen kaupungista oli puolessa vuosisadassa rakennettu Venäjään liitetyn Suomen loistelias pääkaupunki. Vuoden 1808 tulipalon jälkeen Helsingin asukasluku ilman Suomenlinnan sotaväkeä oli noin 4 000 henkeä. Vuoden 1860 kokonaisväkiluku oli yli viisinkertainen, 22 000 henkeä. Tavallaan Helsinki oli kuitenkin keinotekoinen luomus. Valtion uhraamat suuret summat eivät lainkaan vastanneet Helsingin asukkaiden varallisuutta. Yhden miespolven aikana Helsinkiin upotettiin julkisia varoja enemmän kuin kaikki vuotuiset valtionmenot 1800-luvun puolivälin Suomessa.

Aleksanteri II:n hallituskausi viritti suomalaisiin toiveita valoisammasta tulevaisuudesta. Keisari ei haaveita pettänytkään vaan teki lopun byrokraattien valtakaudesta eli "valtioyöstä" ja paikoilleen jähmettymisen ajasta. Kiitollinen jälkimaailma pystytti vapauttajatsaarin patsaan Senaatintorille, pääkaupungin edustavimmalle paikalle. Helsingissä kunnioitettu keisari oli kuitenkin samaan aikaan toisten alamaistensa, puolalaisten kiroama tyranni ja vapaushaaveiden kukistaja.

Helsingin kehityksen nykyaikaiseksi suurkaupungiksi sysäsi 1863 liikkeelle rautatien rakentaminen Hämeenlinnaan. Tavallaan se avasi portit muuttoliikkeelle, suomalaistumiselle ja sääty-yhteiskunnan hajoamiselle. Se symboloi ripeän kehityksen alkua, valtiopäiviä, sosiaalista murrosta ja tekniikan uusia keksintöjä.

Paitsi liikenteelle ja koko yhteiskunnalle rautatie oli tärkeä myös valtapoliittisesti. Suomen rataverkko rakennettiin Venäjän strategisia ja sotilaallisia etuja silmällä pitäen. Suomi haluttiin kiinteämmin osaksi Venäjän valtakuntaa. Suomalaisuus- ja kansallisuusaatteen virittämässä Suomessa suurvallan pyrkimykset koettiin häikäilemättömäksi sorroksi.

"Suomalaisille on ... ominaista taikauskoinen luottamus hallitsijan onnelliseen tai onnettomaan tähteen, mutta he pitävät häntä suojelevana, hyväätekevänä mahtina, jonka mahdollisiin harhaotteisiin ei ole syypäänä hän itse, vaan hänen palvelijansa. ... Tämä käsitys on periytynyt kautta monien sukupolvien ja liittänyt hallitsijan olemukseen sellaisen pyhyyden, ettei voi ajatella hallitsijan murhia Suomessa mahdollisiksi. ... Jokaista kuningasta tai keisaria, joka on käynyt tässä maassa, on täällä ympäröinyt näkymätön suojamuuri, kansan vartio," kirjoitti historian professori ja historiallisten romaanien suosittu kirjoittaja Zachris Topelius ennen sortovuosia, Aleksanteri III:n valtakaudella.

Aleksanteri III perheineen lomaili vielä kaikessa rauhassa Suomenlahden saaristossa. Hänen poikansa, Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II, halusi hävittää Suomen autonomian ja kitkeä juurineen suomalaisten separatismin. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov toteutti yksinvaltiaan politiikkaa niin innokkaasti, että nuori virkamies Eugen Schauman ampui ensin hänet ja sitten itsensä 1904.

Bobrikovin murha osoitti, miten äärimmäisin keinoin suomalaiset olivat valmiit puolustamaan oikeuksiaan. "Kansan vartioon" ei edes keisarillinen majesteetti voinut enää luottaa. Saipa vaarallinen bolshevikkijohtaja V. I. Lenin lymypaikankin Helsingistä. Nikolai II kävi ainoan kerran Helsingissä ensimmäisen maailmansodan aikana tervehtimässä venäläisiä joukkoja ja haavoittuneita. Pitkittynyt sota kypsytti Venäjän vallankumoukseen ja avasi Suomelle oven itsenäisyyteen. Vihollismaa Saksa ryhtyi kouluttamaan maanpettureiksi lähteneistä jääkäreistä suomalaisten kansannousun ydinjoukkoa.

Tasavallan pääkaupunki
Maaliskuussa 1917 Venäjän tsaari syrjäytettiin, ja marraskuussa bolshevikit kaappasivat vallan sekasortoisessa Pietarissa. Mellakat ja lakot levisivät myös Helsinkiin. Porvarit ja sosialistit kamppailivat vallasta Suomessa, ja Helsinki oli sen lukko. Punakaartin vallankumouksessa tammikuussa 1918 Helsinki jäi punaisen Suomen pääkaupungiksi. Kenraali Gustav Mannerheimin johtama valkoinen armeija piti kuitenkin hallussaan valtaosaa maasta ja ajoi punaiset ahtaalle. Ylipäällikkö ei pitänyt siitä, että senaatti pyysi apua Saksasta. Vaikka valkoiset ehtivät omin voimin valloittaa Tampereen, saksalaisten eteneminen Helsinkiin oli Mannerheimille arvovaltatappio. Sisällissodan voittajat kiillottivat kilpeään järjestämällä Helsingissä komean voitonparaatin 16. toukokuuta.

Helsingin Sanomat kirjoitti: "Kiiltävän kaunis oli toukokuinen päivä, jona Suomen nuori armeija marssi maansa pääkaupunkiin. Juhlatuntu oli ilmassa. Jokainen tunsi elävästi mielessään päivän historiallisen merkityksen. Sydän sykähteli ilosta: olihan täyttynyt vuosisadan unelma. Suomen valkoisen armeijan pääkaupunkiin tulo oli ikään kuin vapaan valtakuntamme ristiäisjuhla."

Itsenäisessä Suomessa pääkaupunki Helsinki muuttui vallankäytön kohteesta suvereenin vallan tyyssijaksi ja käyttäjäksi. Etäiset, myyttiset hallitsijat kävivät läheisemmiksi ja arkipäiväisemmiksi. Enää he eivät olleet harvinaisia, juhlittuja vieraita. Ainakin pääkaupungin seurapiireille oli karvas pettymys, kun Saksasta valittu kuningas perui tulonsa ja Suomesta tehtiin vaaleilla valitun presidentin johtama tasavalta.

Useimmat itsenäisen Suomen valtionpäämiehet ovat samastuneet paljon selvemmin muualle Suomeen kuin Helsinkiin. Svinhufvudilla oli Luumäellä rakas Kotkaniemensä, Relanderilla taas Viipurissa Pamppusaari. Kallio tunnettiin Suomen ensimmäisenä talonpoikana ja Nivalan Heikkilän isäntänä. Ståhlbergin tärkeitä viitekehyksiä olivat yliopisto ja oikeuslaitos, Rytin Suomen Pankki, Paasikiven Kansallis-Osake-Pankki sekä Suomen edustustot Tukholmassa ja Moskovassa. Kekkonen veti mieluusti juurensa Pielavedeltä ja Kajaanista. Koivistoon liitettiin Turun satama, YK-virkamies Ahtisaari esitettiin Kuopion ja Oulun koululaisena. Vasta "Kallion tytön" Tarja Halosen valinta tasavallan ensimmäiseksi naispresidentiksi vuonna 2000 teki hänestä myös ensimmäisen paljasjalkaisen helsinkiläispresidentin.